Kolumneja 2010

Aluepolitiikan kohtalon hetket?

Kuluneet viikot ovat sisältäneet monenlaista kirjoittelua koulutusasioista ja maakuntayliopiston roolista. Kirjoitan näkökulmasta, joka mielestäni on ollut esillä aivan liian vähän, liittyen Kajaanin yliopistokeskuksen jatkoon ja emoyliopiston taloudellisiin vaikeuksiin.

On helppo syyllistää, etsiä syntipukkia. On helpompi rikkoa, kuin rakentaa ja kuitenkin, kun puhutaan poliittiseen päätöksentekoon pohjaavista ratkaisuista, niin asiat eivät ole mustavalkoisia. On riemukasta iskeä sanan säilällä ja laittaa raippa laulamaan sen enempiä ajattelematta, mitä päätösten taakse piiloutuu.

Yliopistolain valmistelun ja eteenpäin viennin yhteydessä, taisi kuitenkin pelimerkit jäädä lopullisesti selvittämättä. Miten onkaan todellisuudessa perusrahoituksen riittävyyden kivijalka, rakennettiinko mallia vieläkin juoksuhiekalle, vaikka paljon luvattiin ja vakuuteltiin. Epäilevänä tuomaana, en voinut välttyä ajatukselta, että onkohan sittenkään kaikki niin hyvin, kuin annetaan ymmärtää. Sillä ikiaikaisesti politiikassa on käyty aluepolitiikan selviytymistaistelua, henkiinjäämisriitit ovat näkyneet, joka ikisellä eduskuntakaudella.

En tiedä, kuinka moni teistä on kiinnittänyt huomionsa keskittämislinjauksiin, tehostamisvaatimuksiin, suuruuden tavoitteluun ja varsin suorasanaisiinkin lausumiin siitä kuinka aluepolitiikalla vaikeutetaan asioita. Viimeisin kraavi esimerkki on, vihreiden tähtikaartiin kuuluvan, Osmo Soininvaaran kirjoitus Helsingin Sanomissa 24.2, jossa hän toteaa aluepolitiikan tulevan rautateiden kehittämisen tielle. Hän ei pidä oikeana politiikkana sitä, että pohjoisen junavuoroja tuetaan ja nostaa esimerkiksi Kemijärven linjan, jossa liikkuminen voitaisiin lähestulkoon hoitaa taksilla vähäisten matkustajamäärien vuoksi.

Tämä voi kuulostaa vähäpätöiseltä, mutta kun huomioi kuinka selkeästi keskittämisajattelu vahvistuu koko ajan, niin ei voi välttyä ajatukselta, että valojen sammuttaminen pohjoisen ja itäisen Suomen raukoilta rajoilta on alkanut. Aluepolitiikan loppulaskennassa, meidät laitetaan taistelemaan keskenään ja riitauttamalla esimerkiksi Kainuun ja Oulun toimijat yliopistokysymyksessä, voidaan varmistaa, että jyrä ajaa entistä tiukemmin alueiden ylitse. Nyt ei siis suinkaan ole aika etsiä syyllisiä ja piiskata toisiamme alueilla, joissa olemme samassa ”kylmän poliittisen kyydin” veneessä. Me voimme ottaa peitset ja leimakirveet kouriimme ja suunnata ne yhteisellä, pohjoisen ja idän voimalla, sinne minne palaute kuuluu. Helsingin kirkonkylälle, lumimiesten luvattuun kaupunkiin, eduskuntaan ja näyttää, ettei pohjoinen tyydy siihen ratkaisuun, että aluepolitiikka on ulkoistettu ilman riittäviä voimavaroja ja nyt vain odotellaan kenen pinna palaa ensimmäisenä ja valot sammuvat omasta aloitteesta. Tässä henkiinjäämiskamppailussa tarvitaan meitä jokaikistä, jotta yhteinen rintamalinja pitää! Myös kehäkolmosen ulkopuolella, ihmisillä on oikeus elämiseen ja selviytymiseen omalla kotiseudullaan! Ja jos tästä oikeudesta halutaan poiketa, niin se päätös on tehtävä julkisesti, politiikan toimijoiden toimesta niin, että jokainen tietää missä mennään ja kenen ovella palautteen kanssa kolkutellaan, kun omasta pitäjästä virta on katkaistu!

Kainuun Sanomat 27.2.2010

Kiskot vievät - mutta minne?

Menneen vuoden aikana saimme lukea, kuinka Euroopassa, raideliikenteen kehittäminen on löytänyt uudet uomansa ja hankkeet etenevät vauhdilla. Vastataan asiakkaiden tarpeisiin, huolehditaan ympäristöstä ja ennen kaikkea huomioidaan matkustajanäkökulma ja tiedostetaan ketä varten ollaan olemassa. Yleisesti ajatellen voisi kuvitella, että enemmistö päätöksistä ja toimista vaikuttavat ihmisiin ja arjen asiantuntijoina kansalaiset omaavat parasta asiantuntijuutta. Nuorena ja kenties naivinakin kansanedustajana olen saanut huomata, että ainakaan suomalaisen raideliikenteen kehittämisessä asiakas ei taidakaan olla kunniavieras, kuten muualla maailmassa näytetään ymmärretyn.

VR lopetti Itä-Suomen yöjunaliikenteen reilut kolme vuotta sitten. Tilalle tuli liittymäliikenne Oulun yöjunalle ja aamuyöllä Kajaanista lähtevä Pendolino. Kokemukset osoittavat, ettei uusi käytäntö ole ollut erityisen toimiva ainakaan kainuulaisten näkökulmasta. Jatkuvasti tulee palautetta niin työssäkäyviltä, opiskelijoilta, eläkeläisiltä kuin järjestöjenkin edustajilta. Päivän koulutuksessa Helsingissä käyminen tarkoittaa 13 tunnin istumista saman vuorokauden aikana päiväjunissa. Yleensä aamulla ei ehdi mukaan tilaisuuksiin ajoissa, jos ei lähde jo edellisenä iltana liittymäjunaan. Myöskään aamuyöllä liikennöivä Pendolino ei Kainuun pitkillä etäisyyksillä ole toimiva ratkaisu. Alueen muista, Kajaania kauempana sijaitsevista, kunnista on lähdettävä jo yhden kahden aikaan yöllä ajamaan junalle, jotta ehtii mukaan. Ja aamuyöllä kesken unien herätetty kansalainen ei ole mikään aktiivisuuden ilmentymä päästessään perille Helsinkiin

Toiveikkaana otin vastaan tiedon, että liikenneministeriö, yhdessä alueellisten tahojen kanssa, käynnistää ulkopuolisen selvityksen mahdollisuuksista aloittaa sisämaan yöjunaliikenne uudelleen. Toivo hiipui, kun tajusin, että asia selvitetään saman konsulttiyrityksen toimesta, jonka raportille jo kerran perustettiin sisämaan yöjunaliikenteen lakkauttaminen. Suokaa anteeksi maalaisuuteni, mutta kuka haluaa kääntää teoriansa toiseksi hakemalla vaihtoehtoja ratkaisuun, jonka itse jo kerran osoitti kannattamattomaksi?

Kaukana Itäsuomalaisesta arjesta on konsulttifirman raportti, joka mm. pitää hyvänä, että kello 4.00 lähtevällä Pendolinolla ehtii Kajaanista Helsinkiin kello 10 mennessä. Missä lienee käsitys kansalaisten tasa-arvosta liikenteen osalta, jos on hyvä, että kansalainen saapuu toista tuntia myöhässä, koulutuksiin, palavereihin ja kokouksiin? Onko hyvä, jos aamuyön hämärinä tunteina, usein väsyneenäkin liikenneturvallisuutta uhmaten, pyristelee satojen kilometrien matkan päästäkseen kello 4:n junaan. Todennäköisesti nykypäivän konsulttifirmojen tasa-arvoa kuvastaa sekin, että kunhan ihmiset sentään saman viikon nimissä pääsevät perille, niin senhän pitää riittää suomalaisen raideliikenteen tasa-arvoiseen kehittämiseen. Silti unelmoin, että alueellisten tahojen ääntä kuunnellaan ja tasavertaiset ratkaisut löytyvät, mutta valitettavasti maalaisjärjellä näyttää harvoin olevan valtaa näissäkään ratkaisuissa.

Rautatieläinen- lehti 2010

Mieli maassa - sydän sykkyrällä

Olemme jälleen kerran saaneet lukea tilastoista, jotka kertovat karua kieltään suomalaisesta hyvinvoinnista. Jo lähes 400 000 suomalaista sairastaa masennusta. Masennus ajaa enemmän ihmisiä eläkkeelle kuin mikään muu sairaus. Asiantuntijat pelkäävät, että kehitys jatkuu kiihtyvänä ja yhä useampi jää pois työmarkkinoilta. Ja suurin huoli kohdistuu nuoriin, vastavalmistuneisiin tai koulunsa päättäviin. Kuitenkaan tämä hälyttävä tilanne ei herätä kovinkaan suuria intohimoja, työuran jatkamisesta haaveilevassa politiikan ykköskaartissa. Toki hankkeita toisensa jälkeen kasataan pystyyn, on Mastoa, Kastetta ja ehkäpä tulossa sekin kastemato-hanke, kunhan keksivät nimiyhdistelmän. Sen sijaan arvomaailman ja yhteiskunnallisen moraalin rappeumasta ei puhuta. Rapa-hanketta ei ole vielä nostettu pystyyn - alkaisikohan olla jo aika? 

Masennusta sairautena on tutkittu ja siitä puhuttu vasta viitisentoista vuotta. Tutkijat ovat verranneet masennusta vakavuudessaan, alle vuosi sitten sairastettuun sydäninfarktiin, sydämen vajaatoimintaan ja reumasairauksiin. Masennus näyttää kuitenkin olevan edellä mainittuja vakavampi sairaus, kun vertaa, kuinka paljon se vaikuttaa ihmisen elämänlaatuun. Masennus on stressiperäinen sairaus. Jos ihminen joutuu nuorena tai aikuisena sellaiseen tilanteeseen, että stressi ylittää hänen voimavaransa, masennus puhkeaa helposti. On pelättävissä, että talouslama lisää entisestään sairastuvien määrää. Siihen viittaa hoitoon hakeutuvien kasvava joukko ja esimerkiksi huostaanottojen yleistyminen sekä sosiaalipalvelujen käytön kasvaminen. Työttömäksi joutuvat ja toisaalta liiallisen työkuorman alle töihin jäävät ovat alttiita tälle stressisairaudelle.

Me elämme varsin arvottomassa maailmassa. Viimeiset 10 - 20 vuotta oikeastaan ainoat termit, joilla on puhuttu yhteisömme kehittämisestä, ovat raha, tuottavuus ja taloudellisuus. Kun näyttää, että depressio varsinkin nuorten kohdalla on lisääntymässä - arvelen, että juuri tämä arvottomuuden aika iskee eniten nuoriin. Heidän on vaikea löytää paikkaansa, he eivät tiedä mihin suuntaan yhteiskuntaamme pitäisi rakentaa. On vaikea suunnata tulevaisuuteen, jossa ei ole samanlaisia arvoja kuin ennen. Yhteisöllisyys, välittäminen ja toisen huomioon ottaminen kaikuvat tyhjinä juhlapuheina marmoriseinistä, mutta arjen politiikassa ne näkyvät enää harvoin. Tutkijat ovat todenneet, että 90-luvun lamasta ei ole opittu mitään. Me voimme nähdä sen päätöksenteossa. Nyt ollaan jälleen purkamassa ihan samoja järjestelmiä kuin silloin. Esimerkiksi sosiaalitoimessa, päivähoidossa, kouluissa ja omaishoidossa tehdään leikkauksia. Samalla puretaan järjestelmiä, jotka toimivat tukipalkkeina ja tuovat pitkäjänteisyyttä ihmisten elämään.

Menneellä viikolla havahduin Helsingissä tilanteeseen, jossa menin auttamaan suojatiellä lumeen kaatunutta rouvaa. Tarjotessani apua ja tarttuessani hänen käteensä, näin hänen kasvoiltaan paistavan järkytyksen. Ilme ikään kuin huusi ihmetystä - mikä hullu tuo on, kun tulee vierasta ihmistä auttamaan ja vielä puhuu minulle! Silloin ymmärsin, kuinka hukassa tämä maailma oikeastaan on, kuinka kaukana on välittäminen ja toisen ihmisen huomioon ottaminen. Nyky-Suomessa rouva olisi pitänyt itsestään selvänä, että kaikki kävelevät ohitse, silläkin uhalla, että punaisen valon takana väijyvä automassa jyrää heiveröisen naisihmisen alleen. Kyllä tämä maa todellakin tarvitsee tervehtyäkseen ryhtiliikkeen, joka nostaa poliittisen arvomaailman ytimeen ihmisen suurimpana omaisuutenaan. Ahneuden, tuottavuuden ja tehokkuuden tilalle tarvitaan välittömästi yhteisvastuuta, välittämistä ja yhteisöllisyyttä. Lähimmäistä ei jätetä pulaan, oltiin sitten tuttuja tai ei.

Kansan Tahto 10.2.2010